Tämä kysymys on mielenkiintoinen, koska kaikki tähän asti eläneet ihmiset ovat kuolleet, ja mekin kuolemme joskus, ellei ihmeitä (tempaus) tapahdu. Niinpä on syytä selvittää tämä asia Jumalan Sanan valossa.

Jotta tätä asiaa voidaan tarkastella, on ymmärrettävä mikä on ihminen. Raamatun mukaan ihminen muodostuu ruumista, sielusta ja hengestä. (1.Tess.5:23) Katsotaanpa miten ihminen sai alkunsa: "Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu."(1.Moos.2:7) Ensimmäisen ihmisen eli Aadamin sielua ei ollut ennen kuin maan tomusta tehty ruumis ja Jumalan henkäys yhtyivät. Jumala ei siis pannut ihmiseen mitään erillistä elävää sielua. Ruumis ja sielu eivät siis ole erillisiä. Sielun elämä riippuu elämän hengen läsnäolosta. Niinpä kuolemassa sielu eli koko ihminen palaa maan tomuun, mutta henki palaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin (Saarn.12:7).

Kaikki kuolevat.

Raamatun mukaan ihminen ei ole ihminen, ei tässä eikä tulevassa elämässä, ilman ruumiillisuutta. Ruumis ilman henkeä on kuollut (Jaak.2:26) ja ei voi olla mitään sielunelämää ilman ruumista ja henkeä.

Jos asia on näin yksinkertainen, miksi sitten jopa suurin osa Raamattuun uskovista kristityistä uskoo kuolleiden elävän... Tarkastellaanpa asiaa hiukan tarkemmin. Tule mukaan!

Jumalattomien kohtaloa koskevassa kysymyksessä on 3 pääsuuntaa:

• Jumalattomia odottaa ikuinen piina.
  
• Kaikki saavat lopulta armon.
  
• Katumattomien ja parannuksesta kieltäytyvien lopullinen kohtalo on perusteellinen hävitys olemassaolosta.

"...se autuas ja ainoa valtias, kuningasten Kuningas ja herrain Herra, jolla ainoalla on kuolemattomuus;" (1 Tim.6:16)

Sana kuolematon ei esiinny ensinkään Vanhassa testamentissa, mutta Jesaja toteaa, että "Herra on iankaikkinen Jumala" (Jes.40:28)

Historiaa
Kreikkalaisen filosofin Platonin vaikutuksesta oppi sielun luontaisesta kuolemattomuudesta pääsi tunkeutumaan juutalaisuuteen. Kahden juutalaisen koulukunnan kehittyminen alkoi noin v. 200 eKr. paikkeilla. Makkabealaiset (v. 166 eKr. alkaen) edustivat käsitystä, jonka mukaan kuolleitten puolesta voitiin rukoilla ja että ihminen omaa luontaisen kuolemattomuuden. Toinen juutalaisuuden haara pitäytyi kuitenkin Vanhan testamentin kirjaimelliseen tulkintaan puoltaen käsitystä jumalattomien hävittämisestä ja ihmisen kuolevaisesta olemuksesta. Tätä linjaa edustavat myös Kuolleen meren kirjalöydöt. Ne osoittavat essealaisen veljeskunnan pitäytyneen käsitykseen, jonka mukaan vain vanhurskaat perivät iankaikkisen elämän, kun taas jumalattomat hävitetään, niin että he lakkaavat kokonaan olemasta. Ensimmäinen kuolema on luonteeltaan syvää, tiedotonta unta, josta tapahtuu ylösnousemus, jolloin vanhurskaat palkitaan ja syntiset rangaistaan. Näyttää kuitenkin siltä, että Jeesuksen aikaan mennessä kreikkalaisen filosofian vaikutuksesta käsitys ihmisen luontaisesta kuolemattomuudesta oli jo löytänyt vankan sijan juutalaisuudessa.
Jeesus ja apostolit pitäytyivät käsityksissään ihmisen kuolemasta ja tuomiosta Vanhan testamentin ilmoitukseen. Näin tekivät myös varsinaiset kirkkoisät joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Näihin kuuluivat mm. Klemens Roomalainen, Barnabas, Antiokian Ignatios, Hermas, Didakhee, Tatianus, Antiokian Teofilos ja Justinus Marttyyri (kuoli v. 165 jKr.), joka perusteli näkemystään varsin selkeästi sanomalla mm. seuraavasti:

"Sillä Jumala yksin on luomaton sekä katoamaton ja siksi hän on Jumala. Mutta kaikki muu hänen jälkeensä on luotua ja katoavaista. Tästä syystä sielut sekä kuolevat että joutuvat rangaistaviksi."

Gnostilais-manikealainen harhaoppi ja sen tunkeutuminen kristilliseen seurakuntaan näihin aikoihin herätti erityisesti Gallian piispan Irenaeuksen (n. 130-202 jKr.) puolustamaan oikeauskoista oppia luonnosta ja kohtalosta. Irenaeuksen perusnäkemys oli synnistä ja kärsimyksestä vapautettu maailmankaikkeus. Tämä edellyttää synnin ja sen tekijöiden seka pahojen valtojen, demonien, lopullista hävitystä sekä toisaalta vanhurskaiden palauttamista. Hän korosti, että ihminen voi saada kuolemattomuuden lahjan vain Jumalan armosta ja voimasta. Mitä taas jumalattomien kohtaloon tulee, on se Irenaeuksen mukaan seurauksiltaan iankaikkinen. Niinpä suurin rangaistus on olemassaolon oikeuden lakkauttaminen. Sen riistäminen ainaiseksi on samaa kuin iankaikkinen rangaistus. Kuolemattomuuden voi ihminen Irenauksen mukaan saada ylösnousemuksessa. Hän korosti sitä, että ihminen on kyllä luotu kuolemattomuutta varten mutta on silti olemuksensa puolesta kuolevainen eikä siis vielä tätä kuolemattomuutta omista.
Myös Rooman Novatianus (210-281 jKr.) ja Arnobius Afrikassa olivat huomattavia konditionaalisen eli ehdollisen kuolemattomuusopin puoltajista. Tämän jälkeen esiintyy historiassa yhä harvemmin konditionaalisen kuolemattomuusopin puoltajia. Näyttämölle astuvat nyt ne, jotka puolustavat käsitystä ihmisen luontaisesta kuolemattomuudesta.
Ensimmäinen, joka julisti sielun luontaista kuolemattomuutta kristillisenä oppina, lienee ateenalainen Athenagoras (v. 127-190 jKr.). Hänen opetuksensa saivat suurta kantavuutta kirkkoisä Tertullianuksen (k.n. 240 jKr.) kautta, joka lisäsi niihin opin kadotettujen loppumattomasta vaivasta. Hän käsitti sielun ruumiista erotettavana kokonaisuutena, joka on lisäksi itsessään kuolematon. Toisaalta sielu kuitenkin kuolee kärsien rangaistuksen kuolemattomuudessa (!).
Kirkon vaikutusvaltaisin teologi, Hippon piispa Augustinus (k. 430 jKr.), hyväksyi Tertullianuksen opin kaikkien sielujen kuolemattomuudesta sekä jumalattomien loputtomasta vaivasta. Niinpä on helppo ymmärtää kuinka tämä alunperin Raamatulle täysin vieras oppi saavutti niin vahvan ja pysyvän jalansijan kristillisen kirkon dogmatiikassa. Vielä tänäkin päivänä se hallitsee miljoonien ihmisten uskonnollista käsitystä ja ajattelua sekä lyö leimansa heidän tapoihinsa ja elämäänsä.
Näinä samoina aikoina kehittyi universalismi eli kaikkien lopullista pelastumista puoltava ajatussuunta. Tällainen oppi edellyttää täydellistä Raamatun totuuksien väärinymmärrystä ja sellaisten totuuksien kuin Kristuksen toisen tulemisen, ruumiin ylösnousemisen, maailman äkkinäisen lopun ja tuhatvuotisen valtakunnan hylkäämistä. Silti tälläkin opilla on paljon kannattajia myös nykyaikana, esim. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.
Kun nyt seuraavassa käymme lähemmin tutustumaan tähän mielenkiintoiseen ja tärkeään aiheeseen, ei auktoriteettinamme suinkaan ole ensisijassa historia eikä filosofia vaan Raamattu, joka sisältää Jumalan muuttumattoman ilmoituksen. Pankaamme sen vuoksi syrjään kaikki häiritsevät ennakkoluulot ja pyrkikäämme vilpittömästi näkemään ja ymmärtämään se, mitä kirjojen Kirja asiasta puhuu.

Ihminen siis koostuu ruumiista, sielusta ja hengestä.
Henki ei Raamatussa merkitse mitään ihmisessä olevaa itsenäistä persoonallisuutta. Esim. Uudessa Testamentissa hyviä esimerkkejä tästä ovat mm. Luuk.1:47, Luuk.8:55, Luuk.23:46, Ap.t.7:59, Matt.26:41, Ap.t.6:10 ja 2 Tim.1:7.

Synnin palkka on kuolema

Ja Herra Jumala käski ihmistä sanoen: "Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista, mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman". (1.Moos.2:16-17)

Kieli on tässä hyvin selvää ja vakuuttavaa. Tottelemattomuus johtaisi "kuolemalla kuolemiseen" eli varmaan tuhoon. Mutta käärme käänsi koko Jumalan puheen kieroon ja esitti väitteen "Ette suinkaan kuole..." Tiedätte varmasti historian.
Aatamin ja Eevan tottelemattomuuden seurauksena koko luomakunta joutui kiroukseen.

Jumala antoi toisen mahdollisuuden
Jumalan armo ja rakkaus tulevat julki kuitenkin siinä, ettei Jumala lopullisesti ihmistä hylännyt vaan antoi hänelle toisen mahdollisuuden. Ennustus vaimon siemenestä, joka polkisi rikki käärmeen pään (1 Moos.3:15), oli evankeliumin ensimmäinen valo. Tosin se ei enää poistanut kuoleman uhkaa, mutta se tarjosi pelastuksen sijaisuhrin kautta. Ihmisen ajallisena osana oli kuitenkin paluu siihen tomuun, mistä hänet oli luotu.
Missään tapauksessa ensimmäiselle ihmisparille annettu tuomio ei voi merkitä elämää kuolemattomuudessa. Sellainen väite on samanlaista valhetta kuin käärmeen vakuuttelu "ette suinkaan kuole". Se on tosiasioiden kääntämistä päälaelleen kenties vain sen ennakkokäsityksen vuoksi, että sielun muka täytyy olla kuolematon siitäkin huolimatta ettei sana sielu (hepr. nefes, kreik. psykhee) milloinkaan esiinny Raamatussa sanan kuolematon yhteydessä. Yhtä virheellinen on käsitys, jonka mukaan Jumalan ihmiseen panema henki olisi kuolematon Jumalan elämä. Sama elämän henkäys kuului kaikille luoduille, eläimillekin. Kysymys ei siis ollut Jumalan antamasta katoamattomasta elämästä, vaan elämää ylläpitävästä prinsiipistä, joka kaikilla on yhtäläinen (Saarn.3:19). Tämä henki ei ole iankaikkisuuteen elinkelpoinen, ellei Jumala saa antaa siihen omaa elämäänsä, joka tapahtuu uudestisyntymisen kautta (Joh.3:5).
Sekä Vanhan että Uuden testamentin yhteisen todistuksen mukaan "synnin palkka on kuolema" (Room.6:23). Mutta kuolema ei ole elämää vaan sen vastakohta.

On olemassa kaksi kuolemaa
Raamatun ja inhimillisen elämän kokemuksen mukaan kaikkien on kuoltava kerran (Hebr.9:27). Ensimmäinen eli luonnollinen kuolema kohtaa erotuksetta sekä vanhurskaita että jumalattomia (Room.5:12). Tämä ensimmäinen kuolema ei ole rangaistus henkilökohtaisista synneistämme, vaan se on seuraus rodun yleismaailmallisesta syntisyydestä. Kuolemme siksi, että olemme langenneen Aadamin jälkeläisiä. Mutta tämä kuolema ei kuitenkaan ole lopullinen kuolema. Raamattu kutsuukin sitä monissa yhteyksissä "uneksi". Ei se johdu siitä, että se kirjaimellisesti olisi tavallista unta, vaan lähinnä siitä, että tätä ensimmäistä kuolemaa seuraa myös ylösnousemus kaikille (Joh.5:28,29). Paavali sanoo asian seuraavasti:

"Sillä koska kuolema on tullut ihmisen kautta, niin on myöskin kuolleitten ylösnousemus tullut ihmisen kautta. Sillä niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa." (1 Kor.15:21-22)

Sekä ensimmäinen kuolema että ensimmäinen ylösnousemus johtuvat siis meistä riippumattomista tekijöistä. Jos kuolemmekin Aadamin synnin vuoksi, niin samoin ilman omaa ansiotamme meidät herätetään kuolleista Kristuksen eli toisen Aadamin vuoksi. Jumalattomille ylösnousemus muodostuu tuomion ylösnousemukseksi, kun se taas niille, jotka ovat uskoneet Kristukseen, muodostuu elämän ylösnousemukseksi (Joh.5:29).
Tuomion ylösnousemukseen herätetyt kokevat silloin lopullisen eli t o i s e n kuoleman, mikä merkitsee koko elämän ja olemassaolon peruuttamatonta menetystä (Matt.10:28 Mal.4:1, Ilm.20:14). Asia voidaan sanoa myös siten, että jumalattomat kuolevat ensimmäisen kerran synneissään mutta toisen kerran syntiensä tähden, koska eivät ole vastaanottaneet ja omistaneet omaan elämäänsä sitä Vapahtajaa, joka kuoli sovittaakseen heidän henkilökohtaisetkin syntinsä (Ilm.20:5,6, Hes.18:26)
Ensimmäistä kuolemaa emme voi välttää. Poikkeuksen muodostavat ne pyhät, jotka Kristuksen tullessa elossa olevina muutetaan kirkastettuun olotilaan (ks. 1 Kor.15:51). Erään asian voimme kuitenkin valita. Voimme itse ratkaista ja päättää, kuolemmeko ensimmäisen kuolemamme Kristuksessa eli pelastettuina vai synneissämme ja pelastumattomina.

Kuolleet ovat tuonelassa
Vanhassa testamentissa esiintyy 65 kertaa sana seool (tuonela), joka tarkoittaa kaikkien kuolleiden lepopaikkaa. Siellä vallitsee pimeys ja hiljaisuus. Siellä ei ole minkäänlaista elämää. Se on ajallisen vaelluksen päätepiste, missä kaikki toimeliaisuus loppuu. Sekä hyvät että pahat menevät sinne erotuksetta. Niinpä Saarnaaja sanoo vielä elossa oleville: " Tee kaikki, mitä voimallasi tehdyksi saat, sillä ei ole tekoa, ei ajatusta, ei tietoa eikä viisautta tuonelassa, jonne olet menevä." (Saarn.9:10)
Seool on siis kuoleman eikä suinkaan elämän paikka.
Uuden testamentin seoolia vastaava kreikankielinen sana on haades. Tämä sana esiintyy UT:ssä 10 kertaa ja on aina yhdistetty kuolema-ajatuksen kanssa.
Uuden testamentin todistuksen mukaan kuolleet lepäävät tai nukkuvat haudassaan. Stefanuksesta, ensimmäisestä marttyyrista, sanotaan, että muutamat jumalaapelkääväiset miehet hautasivat hänet ja pitivät hänelle suuret valittajaiset (Ap.t.8:2). Stefanus joutui siis hautaan eikä taivaaseen.
Pyhän Hengen voimassa saarnannut Pietari todisti Daavidista sanoen: "Sillä ei Daavid ole astunut ylös taivaisiin" ja "onhan hänen hautansa meidän keskellämme" (Ap.t.2:34,29). Paras esimerkki on kuitenkin Jeesuksen kuolema. Hän maistoi kuolemaa kaikkien edestä. Kuolemassaan Kristus meni tuonelaan eli haadekseen ja oli siellä ylösnousemukseensa asti.

Eräs ongelmakohta: kuinka on ymmärrettävä 1 Piet.3:18-20?
"Sillä myös Kristus kärsi kerran kuoleman syntien tähden, vanhurskas vääräin puolesta, johdattaaksensa meidät Jumalan tykö; hän, joka tosin kuoletettiin lihassa, mutta tehtiin eläväksi hengessä, jossa hän myös meni pois ja saarnasi vankeudessa oleville hengille, jotka muinoin eivät olleet kuuliaiset, kun Jumalan pitkämielisyys odotti Nooan päivinä, silloin kun valmistettiin arkkia, jossa vain muutamat, se on kahdeksan sielua, pelastuivat veden kautta." (1 Piet.3:18-20)

Tekstistä herää kysymys: Miksi Kristus tehtiin eläväksi hengessä, jos hän oli sitä jo koko kuolemansa ajan? Pietarihan nimenomaan sanoo, että Kristus "tosin kuoletettiin lihassa, mutta tehtiin eläväksi hengessä". Ylösnousseen ja kirkastetun Herran oma todistus kuuluu näin: "ja minä olin kuollut, ja katso, minä elän" (Ilm.1:18).
Tämän mukaan Kristus ei voinut olla elossa kuolemansa ja ylösnousemisensa välisenä aikana. Sillä muutoin sanonta "tehtiin eläväksi hengessä" menettää merkityksensä. Sitä joka jo on elävä, ei enää tarvitse sellaiseksi tehdä. Kristinuskon perustotuushan on se, että Kristus todella kuoli.
Koko ihmisen lunastus ja sovitus perustuu sille tosiasialle, että Kristus on todella kuollut. Ilman tätä olisi Golgatan tapahtuma vain eräänlainen silmänkääntötemppu, jolla ei olisi mitään merkitystä pelastuksellemme. Syntimme olisivat edelleenkin sovittamatta, eikä meillä olisi iankaikkisen elämän toivoa.
Tämä Pietarin sana hengistä, joille Kristus saarnasi, on ymmärrettävä joko niin että a) henget eivät olisi ruumiittomia henkiä vaan ihmisiä joille Nooa saarnasi "Kristuksen Hengessä" tai b) Kristus olisi saarnannut ylösnousemuksensa jälkeen (apokryfisessä Heenokin kirjassa kerrotuille) langenneille enkeleille. Tekstissähän ei sanota että saarnaaminen olisi tapahtunut välttämättä kuoleman aikana.

Raamatun perussanoma on Kristuksen kautta tapahtuva pelastus. Vanhassa testamentissa tämä sanoma on vielä kätkettynä. Sen profetiat viittaavat tulevaisuuteen. Uusi testamentti puolestaan puhuu niiden täyttymyksestä. Jeesuksen persoona, hänen elämänsä ja opetuksensa osoittivat messiaanisen ajan tulleen. Jeesuksen tehtäviin luvattuna Messiaana kuului osoittaa myös jumalallinen valtuutuksensa parantaa sairaita ja herättää vieläpä kuolleitakin. Kuolema oli kukistettava ensin hänen omassa olemuksessaan ja sen jälkeen myös ihmisten kohdalla. Niinpä voimme sanoa, että Kristuksen lihaksitulemisen tarkoituksena ei ollut ainoastaan Jumalan ja hänen luonteensa ilmaiseminen maailmalle, ihmisen lunastaminen synnistä sekä ihmisen ja Jumalan välisen suhteen

Yksi kuoli kaikkien puolesta.

"Jolla Poika on, sillä on elämä; jolla Jumalan Poikaa ei ole, sillä ei ole elämää." (1 Joh.5:12)

Nykyajan ihmisten murhenäytelmä on siinä, että he luulevat olevansa kuolemattomia, vaikka ovatkin vain tomua ja tuhkaa, joka synnin vuoksi on tuomittu häviämään. Jotkut luottavat niin tieteen tuleviin mahdollisuuksiin, että antavat jäädyttää itsensä vuosisadoiksi eteenpäin siinä toivossa, että tiede pystyy eräänä päivänä herättämään heidät uudelleen elämään. Mutta tällaiset ihmiset unohtavat sen, että iankaikkinen elämä ei ole tämän ajallisen pidennystä, vaan kysymyksessä on kokonaan toisenlainen elämä. Tätä elämää ei voi meille antaa tiede eikä tekniikka vaan ainoastaan Hän, joka on tie, totuus ja elämä. Hän sanoo meille, että ellemme synny uudesti, ylhäältä, emme voi nähdä Jumalan valtakuntaa.

Muutama ongelmakohta:
Vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk.16:19-31)
Tämän vertauksen perusteella tavallisesti väitetään, että kuolleet elävät tietoista elämää, että kaikkien sielu on kuolematon ja että kuollessaan ihminen (tai paremminkin hänen sielunsa) menee heti paikalla joko autuuteen tai vaivaan.
Sanottakoon tässä heti aluksi, että tämä vertaus on ainoa kohta Uudessa testamentissa, joka esittää tuonelassa eli haadeksessa olevan kärsivän helvetin liekeissä. Jo tämä tosiasia herättää kysymyksen, onko tällainen yksityinen tapaus riittävän painava syy ja todistus johtopäätöksille, joita monet ovat tehneet.
Todennäköisesti Jeesus käytti tässä ajalle ominaista ajattelutapaa hyväkseen esittääkseen sen puitteissa toisenlaisen hengellisen opetuksen. Voitaneen sanoa, että Jeesus esitti tämän vertauksen tarkoituksella opettaa suurta totuutta, jonka mukaan ihmisen tulevaisuus ratkaistaan nykyajassa. Toiseksi hän tahtoi opettaa kuinka varallisuutta olisi käytettävä oikein. Lisäksi vertaus esittää tärkeän totuuden siitä, että ihmisen iankaikkinen kohtalo ratkaistaan tässä elämässä eikä toista armonaikaa ole ja kuoleman jälkeen ei mikään pysty hänen kohtaloaan enää sen jälkeen muuttamaan.
HU0M! Raamattu ei edelleenkään tunne mitään sielun elämää ilman ruumista ja siitä erillisenä. Vertauksessa puhutaan silmistä jotka näkevät, kielestä, joka puhuu ja etsii lievitystä tuskaansa Lasaruksen sormen välityksellä. Ruumis on siis mukana eli ylösnousemus on tapahtunut.
Kysymys on siis kansantaruun perustuvasta vertauskuvallisesta esityksestä.

Jeesuksen sanat ryövärille
"Niin Jeesus sanoi hänelle: "Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa." (Luuk.23:43)
Alkuperäisessä tekstissä ei ole välimerkkejä, niinpä yhtä hyvin voidaan olettaa että Jeesus sanoi hänelle: "Totisesti minä sanon sinulle tänä päivänä: sinun pitää oleman minun kanssani paratiisissa." Sanat "tänä päivänä" esiintyvät usein Jumalan puheessa Vanhassa testamentissa, esim. 5.Moos.6:6, 5.Moos.7:11, jne.
Lisäksi Joh.20:17:ssa kun Jeesus ilmestyy Magdalan Marialle ylösnousemuksensa jälkeen, hän sanoo "Älä minuun koske, sillä en minä ole vielä mennyt ylös Isäni tykö,..." Huomaatko? Kyseinen käännös "tänä päivänä pitää sinun oleman" on mahdoton!

Aina Raamattua tulkitessa on otettava huomioon Raamatun kokonaistodistus, koska se ei mitenkään voi olla ristiriidassa itsensä kanssa, eikä olekaan.

"Sitä, joka voittaa, ei toinen kuolema vahingoita." (Ilm.2:11)

"Autuas ja pyhä on se, jolla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa; heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa, vaan he tulevat olemaan Jumalan ja Kristuksen pappeja ja hallitsevat hänen kanssaan ne tuhannen vuotta." (Ilm.20:6)

"Ja Kuolema ja Tuonela heitettiin tuliseen järveen. Tämä on toinen kuolema, tulinen järvi." (Ilm.20:14)

"Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja saastaisten ja murhaajien ja huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien valhettelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa; tämä on toinen kuolema." (Ilm.21:8)

Toinen kuolema merkitsee siis kertakaikkista, perusteellista hävitystä, eikä suinkaan jatkuvaa piinaa ja tuskaa. Kuinka pitkäksi jokaisen yksilön tuska ja vaiva on muodostuva, jää Jumalan itsensä ratkaistavaksi. Tiedämme vain jokaisen saavan tekojensa mukaan (Ilm.22:12).

Helvetti Uudessa testamentissa helvetistä käytetty sana on gehenna.

Tämä sana esiintyy siinä 12 kertaa, esim. joka kerta kun Jeesus mainitsee sen mikä suomeksi on käännetty helvetti.
Sana viittaa Jerusalemin eteläpuolella olevaan laaksoon, jonka hepreankielinen nimi on Ge Hinnom eli Hinnomin laakso. Paikkaa käytettiin rikollisten ruumiitten ja itsestään kuolleiden eläinten ja kaupungin jätteiden polttopaikkana. Se tunnettiin paikkana, "missä heidän matonsa ei kuole, eikä heidän tulensa sammu" (Jes.66:24).
Hinnomin laakso eli gehenna oli sellaisenaan hyvin havainnollinen vertauskuva viimeisen tuomion toimeenpanosta. Siksi Jeesus käytti sitä toistamiseen tehostaakseen opetuksensa elävyyttä ja voimaa.
Jos ihmiset liittävät tähän sanaan mielikuvan jostain ikuisen piinan paikasta, se ei ole Raamatun syy.

Enemmistö voi olla väärässä
Väite, jonka mukaan kuolema onkin elämää toisessa muodossa, on sinänsä mahdoton ja ristiriitainen. Nämä käsitteet ovat toisensa pois sulkevia. On mahdotonta kuvitella elämää ja kirjaimellista kuolemaa samanaikaisina ilmiönä yksilön kokemuksessa. Kuolemahan merkitsee elämän lakkaamista. Kuolema on elämän vihollinen. Kuolema merkitsee elämäntoimintojen ja aisti- sekä tunne-elämysten päättymistä. Se merkitsee elävänä yksilönä olemisen loppua.
Platonismin vaikutuksesta itse sielu tuli merkitsemään samaa kuin kuolematon ja häviämätön elämä vieläpä synnin ja kärsimyksenkin keskellä - ilman päättymisen mahdollisuuttakaan. Se johti merkilliseen päätelmään, jonka mukaan alituisesti kuolemaa tekevä sielu ei kuitenkaan koskaan kuole. Kuolemasta tulikin näin loppumaton tuska ja vaiva, kun taas elämä tuli merkitsemään samaa kuin pyhyys ja autuus tässä jatkuvassa olemassaolossa.
Tässä on itse asiassa kysymyksessä eräiden Raamatun käsitteiden ja tekstien väärin ymmärtäminen ja selittäminen. Sen sijaan, että hyväksyttäisiin Raamatun selvän opetuksen mukaan kuolema synnin palkaksi ja iankaikkinen eli loputon elämä vain vanhurskaille ja parannuksen tehneille ihmisille Jumalan antamaksi armolahjaksi (Room.6:23), tehdään tämän järjestelmän mukaan iankaikkisesta elämästä molempien, sekä vanhurskaiden että jumalattomien, kohtalo. Toisille tosin autuudessa, toisille loputtomassa vaivassa.
Eipä sitten olekaan ihme, että monet ovat kauhistuneet sellaista Jumalaa, joka järjestää ajallisessa elämässä uskonnollisesti ja moraalisesti epäonnistuneille ihmisille sellaisen hirvittävän kohtalon. Ja jotkut vielä väittävät, että Jumalan arvovalta vaatii tällaista kauheutta. Sehän tekisi Jumalasta pahemman sadistin kuin kaikki ihmiskunnan historian aikana vaikuttaneet ihmispedot yhteensä.
Tällainen oppi ei sodi vain Raamatun selvää opetusta vastaan, vaan ennen kaikkea Jumalan luonteen korkeimpia ominaisuuksia, hänen rakkauttaan ja pyhyyttään vastaan. On suhteellisen helppoa ymmärtää, että synnin palkka ja lopputulos on kuolema ja hävitys Jumalan kasvoista, koko olemassaolon eli eksistenssin lakkaaminen, vieläpä tulijärvessä. On helppo käsittää, että jokainen saa valintojensa ja tekojensa mukaan - ja sitten kaikki päättyy.
Mutta on mahdotonta uskoa ja ymmärtää, että rakkauden Jumala voisi syyllistyä ihmisten loputtomaan kiduttamiseen minkään vanhurskauden ja arvovaltakysymyksen nimessäkään. Jumala, joka oli valmis antamaan oman Poikansa kuolemaan, jotta syntinen voisi pelastua, ei voi alentua kiduttamaan ihmistä silloinkaan, kun tämä jostain syystä ole tätä Jumalan rakkautta ja tekoa elämäänsä omistanut. Ne, jotka eivät tätä tarjottua pelastusta ota vastaan, kärsivät kyllä valintansa seuraukset siinä lopullisessa olemassaolonsa hävittämisessä, mistä edelläesitetyt tekstit ja koko Raamattu niin selvään puhuvat. Käsitys, jonka mukaan jumalattomat pääsevät liian helpolla ellei heidän piinansa ole loputonta vaivaa, saattaa johtua siitä virheellisestä ajatuksesta, että olemassaolon hävittäminen ja päättyminen seuraisivat jo ensimmäistä kuolemaa. Mutta näinhän ei asianlaita ole. Ensimmäisestä kuolemasta seuraa ylösnousemus kaikille, yhtä hyvin vanhurskaille kuin väärillekin. Vasta toinen kuolema, joka tulee jumalattomien osaksi, muodostaa sen lopullisen rangaistuksen, joka huipentuu elämän ja olemassaolemisen oikeuden menettämisessä ja yksilön persoonallisuuden hävittämisessä ainaiseksi.
Toinen kuolema ei siis voi olla loputonta elämää piinassa, eikä Kristusta ole rangaistu sellaisella kärsimyksellä ja kuolemalla, vaan sillä, josta Raamattu selvästi puhuu ja joka sai lopullisen täyttymyksensä Golgatalla. Kuolema ja elämä ovat toisensa poissulkevia vastakohtia kuten päivä ja yö, valhe ja totuus. Kuolema on elämän päättymistä eikä suinkaan sen jatkumista helvetissä sen paremmin kuin paratiisissakaan. Ajatus, jonka mukaan kuolema onkin elämää, on kaikua käärmeen eksytyksestä aikojen alussa.

Aiheesta voisi kertoa huomattavasti laajemminkin, mutta tämän artikkelin puitteissa se on nyt mahdotonta.

• Kuoltuaan ihminen menee tuonelaan jossa hän on tiedottamassa tilassa.
  
• Vanhurskaat kuolleet nousevat ylös Jeesuksen toisen tulemuksen yhteydessä ja elävät siitä eteenpäin ikuisesti, ensin 1000-vuotisessa valtakunnassa ja sen jälkeen Uudessa Taivaassa ja Uudessa Maassa (paratiisi)
  
• Jumalattomat kuolleet nousevat ylös 1000 vuotta Jeesuksen toisen tulemuksen jälkeen tuomion ylösnousemuksessa.
  
• Jumalattomat tuomitaan kuolemaan tulisessa järvessä, jossa sammuttamaton tuli kuluttaa heidät, niin että heidän olemassaolonsa päättyy (heidän kärsittyään Jumalan asettaman oikeudenmukaisen rangaistuksen)
  

HUOM! Mitään päätöstä ihmisen lopullisesta kohtalosta ei tehdä ennen kuin viimeisellä tuomiolla.

Tuomion peruste on tämä:
Joka uskoo (Jeesukseen Kristukseen) ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen. (Mark.16:16)